Asunnottomuuden kierre – oma tarinani selviytymisestä

Jouduin asunnottomaksi vuonna 2020. Vaikka päihdeongelmani vaikeuttikin erilaisten asioiden hoitoa ja ylläpitoa, vuokrien maksun suhteen olin aina hyvin tarkka ja tunnollinen. Sain useamman kerran häädön eri asunnoista, mutta yleensä sain aina asiat järjestettyä niin, että uusi asunto oli valmiina, kun vanhasta piti poistua. Useimmiten hoidin asiat yksin, etsin uutta asuntoa kuumeisesti, kunnes se löytyi. Vaikka henkinen hyvinvointini oli jatkuvasti huono, kykenin silti suoriutumaan ihan pakollisista asioista. Oma asunto toi minulle muuten todella turvattomaan elämään kaivattua turvallisuuden tunnetta, joka oli hyvin tärkeää.

Koen, ettei häädöt olleet suoraan minun vikani, toki minulla oli niissä kyllä osani, sillä sallin meluisan tai levottoman menon tapahtua. Useimmiten syyt häätöihin oli asunnostani kuuluva melu, joka syntyi jatkuvasta bilettämisestä. On pakko myöntää, etten muista asunnottomuuteen johtanutta tapahtumaketjua tai aikaa kovin hyvin, ja yksityiskohtia on vaikea varmuudella nimetä. En myöskään ala satuilemaan mitään, vaan kerron sen mitä muistan.

Muistaakseni asuimme entisen kumppanini kanssa yhdessä asunnossa, johon meillä oli määräaikainen vuokrasopimus. Asuimme sopimuksen päättymiseen asti siinä asunnossa. Käytin siihen aikaan paljon eri huumeita sekaisin, olin kokenut rankkoja tapahtumia ja yritin vain turruttaa kaikkea sitä kipua. Olin pahasti koukussa opiaatteihin, ja mielenterveyteni oli mennyt niin huonoon kuntoon, etten juurikaan kyennyt reagoimaan vuokrasopimuksen päättymiseen. Tämä johti siihen, etten edes saanut huonekaluja pois asunnosta, vaan ne jäivät vuokranantajan riesaksi. Sain ainoastaan pakattua jätesäkillisen vaatteita mukaan, kun asunnosta piti poistua. Poistuimme kyllä kuuliaisesti silloin kun pitikin, emmekä taistelleet lähtöä vastaan.

Vaihtoehdoista viimeisin, muutto äidin luo

Kumppani pääsi vanhempiensa luo asumaan, ja minun piti keksiä itse mitä tekisin. Yritin kysellä muutamilta tutuilta yöpaikkaa, mutta moni kieltäytyi. Vaihtoehdot olivat vähissä, eikä silloin minulle tullut mieleenkään pyytää viranomaisilta apua. Usein päihdeongelmaan kuuluu tietynlainen virkamiesvastaisuus, tai auktoriteettiongelma. Minun tapauksessa useat negatiiviset kokemukset eri tahojen kohdalla vaikuttivat suuresti siihen, etten pitänyt vaihtoehtona pyytää apua esim. sosiaalitoimelta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis äitini luokse meneminen, jos hän minut sinne edes huolisi. Jotta ymmärtäisitte, miksi tämä oli vaihtoehtona viimeinen, on hieman avattava suhdettani äitiini.

Olen päihdeperheestä. Molemmat vanhempani siis ovat myös huumeongelmaisia, isä viettänyt aikaa paljon vankiloissa, äidillänikin on muutama tuomio. Minut huostaanotettiin n. 2 vuoden iässä, enkä ollut ollut paljon tekemisissä vanhempieni kanssa lapsuusaikanani. Äitiini aloitin tutustumaan uudelleen 15-vuotiaana. On surullista todeta, etten ole koskaan ollut tärkeämpi äidilleni kuin päihteet. Ja päihteiden vaikutuksen alaisena addiktiosairas ihminen on melko kykenemätön välittävään vanhemmuuteen, huolenpitoon tai vilpittömään rakkauteen lastaan kohtaan. Addiktiosairas ihminen on hyvin itsekeskeinen, tunnekylmä ja empatiakyvytön. Nämä pätee äitiini. Pitkään yritin rakentaa hyvää suhdetta häneen, vaikka aina lopulta käteen jäi vain pettymys. Vanhempien kaipuu minussa oli hirvittävän kova, jonka takia sallin ja hyväksyin paljon erilaisia jopa kamalia tekoja äidiltäni. Kesti vuosia, että pystyin näkemään asioiden todellisen laidan, ettei haaveeni huolehtivasta ja välittävästä äidistä toteutuisi ehkä ikinä. Viimein kykenin ottamaan etäisyyttä häneen, suojellakseni itseäni.

Asunnottomana olin ollut muistaakseni kaksi päivää, kun viimein otin äitiini yhteyttä. Olin viettänyt kaksi yötä eri rappukäytävissä, oli myöhäinen syksy ja oli tulossa kylmät ilmat. Tiesin että joku paikka oli pakko saada, eikä sellaista järjestyisi ”ystävieni” kautta.

Kerroin tilanteeni äidilleni, ja sain luvan asua hänen ja hänen miesystävän luona kunnes saisin uuden asunnon, sillä ehdolla, että rahoittaisimme yhdessä toisillemme päihteitä. Toisin sanoen minun piti maksaa vuokraa äidilleni huumeilla. Alkuun kaikki meni hyvin. Etsin jatkuvasti uutta asuntoa, ja sain vähennettyä reilusti omaa päihteiden käyttöäni, pääasiassa se oli vain vieroitusoireiden poissa pitämistä. Opiaattikoukkuun kuuluu hyvin rankat vieroitusoireet, jos ainetta ei ota. Vieroitusoireet pysyvät poissa jo pienelläkin päivittäisellä annoksella. 

Äitini sen sijaan päihdytti itseään kuten aina ennenkin, ollen usein melko sekaisin. Yhtenä päivänä äitini oli hyvin sekaisin, ja ensin syytti että olisin käyttänyt itse salaa jotain koko ajan, enkä antanut heillekin. Syytös oli perätön, mutta en saanut häntä uskomaan minua. Muutamia tunteja sen jälkeen äitini oli päihtynyt rankasti vielä lisää. Keittiössä äitini uhkaili leipäveitsellä miesystäväänsä ja minua ja yritti lyödä veitsellä minua. Pakenimme hänen miesystävänsä kanssa parvekkeelle ja ehdin täpärästi vetää oven perässäni kiinni, ennen kuin äiti ehti ovelle. Meitä erotti vain lasia oleva ovi ja äitini huusi ja raivosi oven takana ja hakkasi veitsellä lasia. Meillä ei ollut puhelinta mukana, joten pidin ovea kiinni ja toivoin, että lasi kestää. Lopulta poliisit saapuivat paikalle ja veivät äitini putkaan rauhoittumaan. Myöhemmin selvisi, että joku naapureista oli tehnyt ilmoituksen keskellä yötä kuuluvasta metelistä. Luojalle kiitos siitä.

Löysin asunnon päihdepalvelujen asumisyksiköstä

Koska emme kumpikaan miehen kanssa vaatineet rangaistusta äidilleni, hän pääsi seuraavana aamuna takaisin kotiin. Hän oli yhä sekava kun saapui, ja vihaisena käski minut ulos asunnosta. Pakkasin tavarani ja lähdin. Minulla kävi tuuri, sillä sinä samana päivänä sain ilmoituksen uuden vuokrasopimuksen järjestymisestä, asuntoon johon sai muuttaa heti. Asunto oli päihdepalveluiden ylläpitämä asumisyksikkö, jonka löysin vasta torin kautta tarjolla olevien asuntojen seasta. En ollut kuullut sellaisesta aikaisemmin, joten en ollut osannut esimerkiksi hakea apua heiltä heti kun tarve uudelle asunnolle olisi ollut. 

Asunnottomaksi jäädessäni olin todella huonossa kunnossa henkisesti ja myös fyysisesti. Minulla ei ollut minkäänlaista aktiivista hoitokontaktia esim. päihde- tai mielenterveyspalveluihin, joten oli todella haastavaa saada kaupungilta minkäänlaista apua. Oli ihan puhdasta tuuria, että löysin heidän asunnoistaan yhden, jota myös hain, ja jonka kautta kontakti syntyi. 

Fakta on, että asunnottomuuteen johti päihde- ja mielenterveysongelmani, enkä ollut matalalla kynnyksellä suostuvainen viranomaisten tai ammattilaisten kanssa yhteistyöhön. Asunnottomuudestani ei ollut kukaan taho tietoinen, eikä minulla ollut kykyjä eikä taitoa siitä ilmoittaa. 

Päihde- ja mielenterveysongelmistani on oltu terveydenhuollon puolella tietoisia jo hyvin aikaisin. Silti hoitokontaktini muodostui vasta 23-vuotiaana, kun hakeuduin itse katkaisuun. Olisin tarvinnut tietoa ja neuvontaa, ilman virkamiestyylistä vaikutetta. Jos tiedon välittäjästä tulee negatiivinen reaktio, ei tietokaan mene perille kovin hyvin.

Kokemusasiantuntijan tuella suuri merkitys

Minun kohdallani toimivimpana keinona avun suhteen olisi ollut joku ihminen, joka pystyisi todella ymmärtämään minua, kertomaan kuinka itse selvisi samankaltaisista haasteista. Joku, jonka voisin uskoa olevan minun puolellani. Uskon, että tällaiseen rooliin päihdeongelmaisen kyseessä ollessa soveltuisi ainoastaan kokemusasiantuntijat.

Kokemusasiantuntijaa ei nähdä virkamiehenä, vaan ihmisenä, joka on kulkenut vielä sairastavien kanssa saman tien, mutta onnistunut selviytymään siitä. Valitettavan monelle päihdeongelmaiselle virkamies on vihollinen, syystä tai toisesta. Se estää avun pyytämistä. Asunnottomaksi jäädessä myös nuo eri toimenpiteet mitä vaaditaan, jotta tulee näkyväksi avun tarvitsijaksi systeemille, on liian monivaiheisia ja hajallaan. On vaikeaa saada sairaan mielen kanssa tehtyä monia eri toimia eri paikkoihin.

Kuinka minut olisi voinut tavoittaa, kun olin asunnoton? Todennäköisesti samantyyppinen toiminta olisi toiminut, kuin mitä etsivä työ (esim. etsivä nuorisotyö) tekee jo, mutta hieman eri lähestymistavalla. Huomioliivit tai paidassa lukeva etsivä työ -teksti eivät vedä minunkaltaisia epäileviä avun tarvitsijoita luokseen, ainoastaan karkottaa. Lähestymistapa voisi olla rennompi, vähemmän ”näkyvä”, ja aina on plussaa, jos kohdattava työntekijä olisi kokemusasiantuntija.

Asunnoton N28