Puhehiiri ja mielikuvituskukkakimppu – tunnetaitojen oppimista varhaiskasvatuksessa

Lapsi kertoo kotona päiväkotikaverin kiusaavan. Itkettää ja ajatukset tihenevät. Seuraavana päivänä viesti on jo selkeä; lapsella on haettaessa naarmu poskessa ja toinen kämmenselässä. Huoli on ymmärrettävä, mitä oikein tapahtuu ja miksi tätä ei saada yksinkertaisesti loppumaan?   

Toisen vahingoittaminen sanoin tai teoin on aina väärin. Mutta ennen kuin sen kunnolla oppii, tarvitsee oman puhehiiren tai ehkä voimahahmon, joka kesyttää kiukun. Mielikuvituskukkakimppukin, joka tuoksuu ihanalle, voi olla tarpeen. Oletko muuten kokeillut?  

Leikin tiimellyksessä tarvitaan myös rohkeutta piirtää omat rajansa ja sanoa arastelematta “Lopeta, en pidä tuosta”.  Siihenkin voidaan tarvita avuksi omaa voimahahmoa ja erityisesti taitavia aikuisia niin varhaiskasvattajia kuin vanhempiakin. Aikuiset tarvitsevat erityisesti kärsivällisyyttä, sillä lasten taidot säädellä tunteitaan ja niiden ohjaamia tekojaan kehittyvät yhtä yksilöllisesti kuin mitkä tahansa muutkin taidot, kuten puhe tai liikkuminen. Yhdessä usein aidosti ihmetellään ”kyllä mä tiesin että ei saanut mutta mä vahingossa silti löin”. 

Järvenpään varhaiskasvatuksessa on käytössä Miniverso, joka ammentaa restoratiivisesta lähestymistavasta. Konfliktin ratkaisun avainasemassa on prosessi, jossa kohtaamisen, keskustelun ja yhteistyön avulla pyritään osapuolten välisen ymmärryksen lisääntymiseen. 

Lasten väliset nahinat ja riidat ovat myös jotain arvokasta, jonka äärelle meidän kannattaa pysähtyä. Tilanne ansaitsee jotain muuta kuin aikuismaisen nopean ratkaisun; selvitetään syyllinen, pyydetään ja annetaan anteeksi ja sitten jatketaan leikkiä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lopuksi vielä muistutetaan, että ei nyt noin pienestä kannata itkeä. 

Lapsen tulee olla osallisena omien kahnaustensa selvittelyssä.  Lapset tarvitsevat myös sanavarastoonsa jotain tarkempaa kuin kiusaaminen. Lällättelikö kaveri vai katsoiko vain ilkeästi?   

Erityisen paljon lapset tarvitsevat kehumista, sitä että aivan pienetkin positiiviset aikeet huomataan ja ne sanoitetaan lapselle ääneen. Vaikka haalarin lahkeet menivät solmuun ja kengät olivat hankalat mutta vetoketjun vetäminen onnistui – se oli se hieno juttu ja se muu, sitä ei kannata korostaa.   

Vanhemmiltaan lapset tarvitsevat myös tukea siihen, että ihan sen parhaan kaverin lisäksi voi olla muita melko parhaita. Itse asiassa me kaikki tarvitsemme tässä maailmassa ajattelun avaruutta ja suvaitsevaisuutta sen suhteen, keitä lähellemme päästämme. Varhaiskasvattajat luovat toimintakulttuuria, jossa kaikki kiukunkesyttäjälapset ovat yhtä tärkeitä ja arvokkaita, kukaan heistä ei ole koskaan liian hankala! 

Järvenpäissään-blogissa kaupungin virkamiehet ja työntekijät kertovat lähellä kaupunkilaisia olevista asioista, ihmiseltä ihmiselle.